Narkkarin mutsi

Valehtelija, valehtelija, valehtelija

Yksi kuukausi 2 viikkoa ago
"Sori mun akku on loppui." Tämä on valhe numero yksi. Kakkosena tulee: " Mun puhelin oli äänettömällä". Vaikka kotona hän oli liimattuna puhelin kädessä. Silti uskoin pitkään tämänkin valheen. Kuinka monta kertaa hänen puhelin on hukkunut, mennyt rikki ja varastettu. Silti se sama puhelin oli parin päivän päästä toimintakunnossa lapsellani. Näin jälkeenpäin mietin miksi olen ollut niin naivi ja helposti kusetettava. Kaipa sitä haluaa viimeiseen asti luottaa omaan lapseensa. Siltikin, että luottamus on mennyt monta kertaa. Siltikin, että ne valheet ovat olleet merkityksellisiä. Pienet valheet tekivät ison verkon ja imaisivat lapsen, äidin edes tajuamatta koko kuviota.  Kyllä mä olen ollut tyhmä!Vihaan valehtelemista. Olen koko ikäni saanut kuulla sitä ja koskaan en ole siihen tottunut. Se hetki kun tajusin kuinka oma rehellinen, äidille rakas lapsi jäi kiinni valehtelusta mursi palan sydämestäni. Sitä oli edeltänyt kymmeniä, satoja pieniä valheita, joita en ollut uskonut valheeksi. Huijasin itseäni kaksi vuotta. Jos olisin kipakasti puuttunut kaikkeen, olisiko asiat nyt toisin? Olisinko voinut tehdä jotain? Miksi en ymmärtänyt näiden pienten valheiden merkitystä? Merkitykset, jotka johtivat huumemaailmaan. Miksi? Mitä? Milloin? Näitä kysymyksiä pyörittelin kun tajusin kuinka syvällä huumeiden vallassa lapseni oli. Sitten tuli päivä, jolloin ymmärsin,ettei kysymyksillä tuoda menneisyyttä takaisin. Kysymyksillä ei lastani paranneta. Kysymyksiin ei tule koskaan vastausta, joten unohda ne. -Äiti voitko sä antaa mulle pari unilääkettä. En ole saanut viikkoon nukuttua, kysyy lapseni silmänaluset mustina. Näin, että se ei ole nukkunut. Näin myös, että valvomisen syynä oli amfetamiini. Rytmihäiriöt, kylmät kädet, jotka sinersivät. Minun pieni lapsi. Sydäntä särki olla antamatta. Siksi annoin. Yhden tai kaksi kerralla. Silloin kun en tajunnut kuinka riippuvainen lapseni oli kaikesta muusta paitsi terveellisistä elämästä. Silloin kun näin edessäni pienen lapseni. Lapsen joka ei ole nukkunut. Nyt kun verkkokalvoissa on narkkari voin kieltäytyä, ihan vain siksi, että tiedän lapseni olevan poissa.-Mä nukuin pommiin, tuun huomenna. Huomista ei koskaan tullut. Viikko meni ja aina oli puhelin rikki, univaikeuksia, kaveritapaaminen tai joku muu ettei tarvinnut nähdä äitiään.  Silloin kun äiti vielä katseli lapsensa menoa ruusupuskan läpi, nuori vielä tapasi äitiään. Pikaisesti, jotta voisi taas olla näkymättömissä.  Käytiin ruokakaupassa tai ostettiin uusi takki. Käytiin kahvilla tai kirpparilla. Pikaisesti. Selvänä aikana, joita on ollut hyvin vähän viimeisen kolmen vuoden aikana, lapseni malttoi kirjoittaa pitkiä viestejä, puhua puhelimessa, lähteä elokuviin. Siitä nykyään tiedän onko hän oikeasti kuivilla, kontaktien pituudesta. Pitkät lauseet= kuivilla, mitä lyhyemmät lauseet sitä sekaisempi. Joo/ ei/ ehkä  = kamaa vedetty kaksin käsin.Joskus tulee se viimeinen piste.  Mä vaan en enää jaksa. Siksi mulla on estot puhelimessa mun lapselle. Se ei voi enää valehdella mulle. 

Kun tuntematon numero soittaa

Yksi kuukausi 2 viikkoa ago
Puhelin soi. Sydän jätti pari lyöntiä lyömättä ja jatkoi voimakkaalla jytkeellä eteenpäin. En saa hengitettyä. Näytössä lukee tuntematon numero. Päässä alkoi pyöriä ajatus. Poliisi soittaa. Se lapsi on kuollut. Helvetti se on kuollut. En vastaa puhelimeen. On parempi elää epätietoisena, paeta omaan ruusupusikkoon ja olla ajattematta. Tunti menee, toinen. Mietin silti lastania vaikka olen päättänyt poistaa hänet elämästäni. Narkkarin elämä on se mitä hän on valinnut, en minä. En halua olla osana sitä, katsoa kuinka lapseni kuihtuu, muuttuu yhä vieraammaksi ja oudommaksi. Näen yhä hänet siellä lattialla istumassa ja tuijottamassa paperinpalaa. Päässäni alkaa soida Kummelin Aivoissa liikkuu... ei mitään. Olen aina sanonut, etten ikinä hylkää lapsiani. Karma is the bitch. Nyt olen sen tehnyt. Kääntänyt selän ja uskottelen itselleni, että kaikki on hyvin. Lapsi on vain pitkällä matkalla ja minä en voi ottaa yhteyttä. Näin mieli toimii.  Kaikki on hyvin.  Eikö olekin? Psyyke kieltäytyy enää ajattelemasta koska sattuu liian paljon.  Haen kahvia. Saan ajatukset muualle. Eilen itkin pitkästä aikaa. Ensimmäisen kerran viikkoon. Viikko on pitkä aika jos vertaa siihen, että ennen itkin useita kertoja päivässä. Eniten itken sitä, että minun lapsellani on paha olla. Niin paha olla, ettei hän kykene elämään ilman huumeita. Niin paha olla, että hän haluaa vahingoittaa itseään. Jättää elämättä, näkemättä kuinka vaahteran lehdet punertuvat ja leijailevat maahan vihreälle nurmikolle. Jättää hengittämättä raikasta ilmaa, tuntematta kevyen tuulen ihollaan. Pelkään. Pelosta on tullut osa minua. Ja se myös pelottaa minua. Pelkään puhelimen ääntä. Pidän sitä äänettömällä. Pelkään, että sairaalasta soitetaan, Pelkään, että poliisi soittaa. Pelkään huonoja uutisia. Pelkään kaikkia uutisia, koska en usko enää mihinkään hyvään. Eilen oli toisin. Huomenna on toisin, mutta nyt huomaan jälleen vajoavani ajatusten mustaan aukkoon. Voiko joku pelastaa minut siltä? Minä, vahva ihminen alan täyttyä mustasta ahdistuksesta, pikku hiljaa kuolen pystyyn ja lopetan elämisen. Tätäkö lapseni haluaa?  Ei. Sitä lapseni ei halua. Mutta hän ei ole enää se pieni suloinen, viaton olento. Hän on narkkari. Ja narkkarille on ihan sama onko hänellä vanhempia vai ei. Hän ei ajattele kuin itseään. Miksi minä en tekisi samoin. Haen takin ja lähden ulos. 

Irtaantuminen

Yksi kuukausi 3 viikkoa ago
Elämän yksi vaikeimmista asioista mulle on ollut osata irtaantua. Niin huonoista parisuhteista kuin ystävyyssuhteista. Osata etääntyä ja katsoa omaa elämäänsä ulkopuolisen silmin on lähes mahdotonta. Yrittää tehdä korjausliikkeitä, muuttaa suuntaa ja keskittyä olennaiseen.  Viimeisellä hetkellä ennen jyrkännettä hyppää pois ja ihmettelee jälkeen päin miksi ei tehnyt sitä siinä vaiheessa kun vaunu lähti kiitämään jyrkkää alamäkeä. Sitä tarraa kiinni junan istuimeen ja yritää toivoa, että tulisi ihme. Ei tule, tulee äkkipudotus ja äkkipysähdys. Ehkä mä joskus opin. Sitä varten on elämä. On niin helppoa olla siinä vanhassa ja tutussa vaikka se uusi ja pelottava olisi parempi vaihtoehto.Viime keskiviikkoon asti mä tarrasin hullunlailla lapseeni. Yritin pitää kiinni ajatuksesta, että mä voin tehdä jotain. Edes jotain pientä. Tuoda ruokaa, olla seurana, viedä leffaan, tuoda hänen elämäänsä normiarkea. Me kaikki tiedetään miksi tätä kutsutaan. Itsensä kusettamiseksi. Narkkarin elämä hetkeä kamasta kamaan. Ei narkkari ajattele kuinka surullinen äiti on. Ei hän ajattele kuinka isä itkee työmatkalla autossa ja yrittää kasata itseään. Ei narkkari ajattele kuinka sisarukset tuntevat avuttomuutta ja ahdistusta kaiken sen edessä mitä näkevät ja kokevat. Narkkari tappelee parhaan ystävänsä kanssa siitä kumpi saa viimeisen subutexin. Lyö, potkii, repii ja nielee voittajana tabletin.Elämä ohjaa. Elämä kantaa. Ei aina jaksa uskoa sitä. Sitä ei usko, kun miettii lastaan, joka painaa 56 kiloa nahan roikkuessa hänen luittensa päällä. Lasta joka parvekkeella imee vapisevin käsin tupakkaa. Lasta, jonka valheet ovat syövyttäneet sisääni reikiä, joista ilmavirta repii riekaleita syysmyrskyn vietäväksi. Punainen huppari roikkuu päällä ja jaloissa ei ole edes sukkia. Varpaat ovat punaisen siniset. Veri ei kierrä enää, ei jaloissa, ei aivoissa. Mutta silti se on mun lapsi ja mä rakastan sitä valtavasti. Niin paljon, että käännän sille selkäni ja lähden pois. Laitan puhelimeen eston ja alan omaa elämääni.

Siitä se sitten alkoi. Helvetti.

Yksi kuukausi 3 viikkoa ago
Mä en oikein tiedä mistä aloittaisi. Pitäisikö kertoa siitä miltä musta nyt tuntuu vai mistä kaikki alkoi. Ja mistä kaikki ylipäätään alkoi? Joku on joskus sanonut, että lapsi valitsee vanhempansa ennen syntymää. Se lapsi opettaa vanhempiaan ja vanhemmat lastaan. Sen mä ainakin olen oppinut, että elämä satuttaa niin paljon, ettei  voi enää edes itkeä. Mun lapsi on narkomaani. Mulla kesti yli kaksi vuotta, että tajusin sen. Aluksi yritin keksiä syitä sille miksi mun lapsi käyttää huumeita. Mulla oli mielestäni todella hyvä syy. Mun lastani oli yritetty hyväksikäyttää seksuaalisesti kun hän oli 15.  Hän ei pystynyt puhumaan siitä ja pakeni pilveen. Niin mä selitin itselleni. Todellisuudessa siinä vaiheessa vahinko oli jo tapahtunut, mä en vain tajunnut sitä. Oikeastaan mä en hyväksynyt sitä. Olen aina kuvitellut olevani äiti, joka ei katsele lastaan ruusunväristen lasien läpi. En ollutkaan. Tajusin olevani äiti, jolla on tummennetut aurinkolasit. En mä mitään olisi voinut silloin nähdäkään. Koska mä sitten tajusin kuinka koukussa mun lapsi on? Silloin kun mä pakkasin sen tavaroita asunnosta, josta se oli häädetty 2kk asumisen jälkeen. Se mun pieni suloinen lapsi istui olohuoneensa lattialla silmien tilalla oli vain pupillia. Se mun pieni suloinen vauva istui siinä ja räpelsi pientä paperinpalaa käsissään tajuamatta mikä se oli. -Mä pakkaan. Äiti mä pakkaan.Ulkoa kuului linnunlaulua ja aurinko heitti säteitään sen pienen suloisen lapsen hiuksiin. Mä tuijotin itku kurkussa sitä mun pientä lastani ja tajusin, että ei siinä ole se mikä mä kuvittelen sen olevan. Siinä istui narkkari. 
Tarkistettu
41 minuuttia 9 sekuntia ago

Näkökulma narkkarilapsen äidin kirjoittamana. Ajatuksia, tunteita, havaintoja. 

Tilaa aihepiirin Narkkarin mutsi feed RSS-syöte